Seurakuntien talous tiukalla
Rahat tuntuu olevan vähissä Euroopassa ja Suomessa, jopa kotoisessa kirkossakin. Yli puolella kaikista seurakunnista, noin 300:lla, on negatiivinen vuosikate. Näin kertoi kirkkohallituksen edustaja lehdessä (TS 22.9.). Puhe kirkon rikkaudesta saa siis loppua, kun sille ei ole katetta, ei edes positiivista vuosikatetta talousarviossa.
Kirkon taloudessa pätee samat havainnot kuin muualla. Henkilöstömenot ovat kirkossa suurin menoerä, kiinteistöjen hoito ja kallistunut lämpöenergia toinen kuluerä. Eläkemenoihin kirkko on varautunut 20 vuotta kerryttämällä rahoja tuleviin eläkemaksuihin. Aiemmin eläkkeet maksettiin suoraan kuormasta ylijäämien turvin.
Tulot, etenkin kirkollisverotulot, ovat epäsuhteessa menoihin. Tulot eivät kasva menojen tavoin. Myydäänkö siis omaisuutta? Kuka ostaisi siunauskappelin tai seurakuntatalon? Harva niitä hamuaa. Pappila menisi kyllä kaupaksi, mutta monet seurakunnat ovat ne jo myyneet. Metsän myynnillä ei rikastu, jos ei ole monia satoja hehtaareja. Veroprosentit myös vaihtelevat. Turussa se on 1,0 ja Mynämäessä 1,75. Maaseudulla halutaan maksaa enemmän kuin kaupungeissa.
Joskus uskonnollisia yhteisöjä vaivaa talousasioissa se luulo, että tämän maailman taloushuolet eivät kosketa Herran omia. Uskoa selviytymiseen kyllä tarvitsemme, mutta silti menot eivät saa ylittää tuloja seurakunnissakaan. Seurakuntaliitosten lähestyessä moni seurakunta korjasi vajaakäyttöiset rakennukset ja lisäsi kuluja sekä velkaansa. Kirkon korjauksen ymmärrän, mutta moni muu paikka on korjattu mallikuntoon juuri ennen liitosta.
Kirkollisilla rakennuksilla on näet paljon symbooli- ja muistoarvoa. Niistä luopuminen on vaikeaa. Mielikuva seurakunnasta tulee usein työntekijöiden kautta, ja siksi henkilöstösupistukset ovat hankalia. Monet lähetysjärjestöt ja kristilliset seurat ovat talousvaikeuksissa.
Elämme nyt maassamme suurta kulttuurimurrosta. Maaseutu ja maakunnat taitavat kohdata suuren rakennemuutoksen ja siinä sivussa monet seurakunnat katoavat kartalta. Kirkollinen toiminta hiljenee keskustojen reuna-alueilla ja kokoontumispaikkoja tarvitaan vähemmän. Talous saadaan tämän seurauksena tasapainoon menojen ja kulujen vähentymisenä, mutta mitä menetimme?
Yhteisvastuu on kirkollinen keräys ja tuttu termi. Sitä yhteisvastuuhenkeä nyt tarvitsemme ja siihen seurakunnan Herra antakoon meille tahtoa ja viisautta.
Jouko Kotisalo