Juhlimme rauhaa, emme sotaa 13.3.
Viikon päästä, maaliskuun 13. päivänä, tulee kuluneeksi 70 vuotta talvisodan päättymisestä. Keskellämme on vielä talvisodan veteraaneja ja heitä, jotka muistavat nuo ajat ja rauhanteon päivän. Sanooko talvisota mitään tai minkä verran tämän päivän nuoremmille ikäluokille? Meneekö aika kokonaan netissä tai facebookissa vai onko maajussin morsianvalinnat televisiohömpässä mielenkiinnon jo riittävästi täyttävä? Mene ja tiedä?
Kyllähän 70 vuotta on tuonut etäisyyttä itse tapahtumiin ja samalla etäisyyttä sukupolvien kesken tässä asiassa. Joka tapauksessa rauhan tulo 70 vuotta sitten tapahtui kriittisellä hetkellä. Suomen armeijan voimavarat olivat loppumassa eikä lännen mahdollinen apu olisi ehtinyt perille. Pelkästään puhe lännen avusta Suomelle sai Stalinin halukkaaksi rauhantekoon. Suomelta ei vaadittu enää antautumista sotilaallisen vastarintamme tähden.
Talvisota kertoo, että aseellista maahan tunkeutumista ei voitu torjua aseettomalla vaihtoehdolla. Suomen armeijaa tarvittiin tässä paheellisessa maailmassa. Yksityinen ihminen voi olla nykyään pasifisti mutta valtio ei. Siksi valtion tehtävänä on huolehtia keinoista, joilla maa voi selviytyä kriisistä. Yksi keino on armeija, joka jo olemassaolollaan voi estää sotilaalliseen kriisiin joutumisen. Hyökkäyskynnys tehdään näin maahan tunkeutujalle korkeaksi. Takuuvarmaa keinoa ei kuitenkaan ole, jolla itse sodat loppuisivat. Surullista on katsella kuvia lapsisotilaista maailmalla.
Suomea ajatellen suhde asepalvelukseen on mielestäni ratkaistava yhteisön jäsenenä, ei yksilönä. Mitä yhteisöni, maani, odottaa minulta kansalaisena tässä asiassa? Asepalvelus voi olla myös vakaumuksellinen valinta. Sotaa emme saa kuitenkaan ihannoida. Sota on aina onnettomuus ja siksi rauha on ihana asia.
Maaliskuun 13. päivänä kunnioitamme ja muistamme heitä, joiden uhrivalmiuden tähden lippumme liehuu sinivalkoisena. Mitä valassa luvattiin, sen talvisodan miehet pitivät. Virrentekijä pyytää, "Anna rauha suloinen ja estä sota verinen".
Jouko Kotisalo